helle

Kiireistä heinäkuuta on pitänyt.

Kävimme pakettiautolla Suomessa. Reitti Regensburg - Gedser - Kapellskär - Naantali - Parainen - Pori ja takaisin. Toisella keuhkoputkentulehdus, toisella kova kuume. Matka-aika 6 päivää, kilometrejä ehkä 3600. En muistele kaiholla. En halua ajatella, että vielä pitää heittää maitse yksi pikataipale täältä Helsinkiin, koska auto on siirrettävä. Eikä siihenkään ole enää kuin nelisen viikkoa. Mutta nyt on kirjat ja miekat säilötty.

Huonekalut on melkein myyty. Asunto kumisee tyhjyyttään. Pientä skälää on vielä joka nurkassa. Viitisenkymmentä kiloa pitäisi lähettää postitse Japaniin, ainakin.

Japanin oikeusministeriö soi meille vihdoin Certificate of Eligibilityt eli havaitsi meidät maahanmuuttoon kelpoisiksi ja tänään veimme viisumihakemukset Münchenin konsulaattiin. Siellä piti kulkea turvatarkastuksen läpi, ihan kuin lentokentällä. Viisumit ovat valmiit viikon päästä.

H kävi vähän yllättäen leikkauttamassa isoimman onnettomuuden jäljiltä olleen keloidiarpensa. En itse ihan täysillä kannattanut, koska eihän tuo haitta ollut kuin kosmeettinen, arpi kasvaa takaisin 70% todennäköisyydellä, ja proseduuri oli vielä erittäin tuskallinen. Ihmiset jostain syystä kuitenkin kommentoivat arpea alati. En tiedä, minusta parempi ratkaisu olisi, ettei toisten ulkonäön yksityiskohtia reposteltaisi. Tehty mikä tehty ja nyt täällä on ohjelmassa haavanhoitoa.

Täällä on ollut lähemmäs 40 astetta lämmintä. Pitäisi tietysti totutella. Unta on vaikea saada, ja ikkunat on pidettävä auki. Junat kolistelevat ohi läpi koko yön, mutta se ei enää pidä minua hereillä. Kuumuus vain. Tehollisia työtunteja kertyisi paljon yön tunteina, jos niitä olisi paljon tarjolla.

Nyt alkaa viimeinen kuukautemme Euroopassa.

Omien parissa

Vietin kuukauden Suomessa. Oli mökkiä, juhannusta, uusia ja vanhoja ihmisiä, Linnanmäkeä, täteilyä, Helsinkiä, nimiäisiä, synttäreitä, ja jopa vuoden ehdottomasti paras päivä (Vaarin kanssa merellä). Yöt olivat valoisia, päivät lämpimiä, ja aika juoksi kuin moottoroitu hirvi.

Ja tämän kaiken lopuksi vielä Finncon. Olen käynyt Finnconeissa vuodesta 1989 (pitäisikin skannata se tuolloin harrastelehteemme kirjoittamani Finncon-artikkeli), vaikka monta on olosuhteiden pakosta jäänyt väliinkin. Muistan yhä sen tunteen, kun 12-vuotias scifinörtti astui sisään Vanhalle ylioppilastalolle ja näki yhtäkkiä ympärillään monta hengenheimolaista.

Sama tunne tuli taas kerran kun tämänvuotiseen Finnconiin saavuin. Olin keväällä ilmoittautunut vänkäriksi eli vapaaehtoiseksi, vähän huolissani siitä, miten kaiken muutto-, työ- ja muun kiireen ohella ehtisin. Toisaalta tiesin, että halusin olla mukana tekemässä conia. Viimeisten vuosien aikana olen ajautunut suomalaisen fandomin reunamille ja tunnen ehkä eurooppalaisen järjestöväen paremmin. Nyt halusin osallistua, koska saisin uusia tuttuja, pääsisin tekemään mielestäni maailman parasta conia ja saisin samalla kivan t-paidankin.

Ja hyvänen aika että oli hauskaa. Alusta alkaen tunsin tekeväni hommia ystävien kanssa, vaikken ollut lähes ketään muista vänkäreistä tai järjestäjistä tavannutkaan. Conitea ja järjestäjät olivat ajatelleet ja suunnitelleet kaiken ihan viimeisen päälle; meillä oli selkeät nuotit, joiden mukaan toimia, ja apua sai aina jos tarvitsi. Yhteishenki oli loistava ja vapaaehtoisporukkaa niin paljon, että kaikki tuntui sujuvan jouhevasti. Isoin ongelma, johon kolmipäiväisen viikonlopun aikana itse törmäsin, oli hukassa ollut vesikannu.

Ohjelmakin oli vallan mainiota. Ehdin vänkärihommien vuoksi kuunnella paneelikeskusteluja steampunkista ja kirjallisuuskritiikistä ja seurata kunniavieraiden Peter Wattsin ja J. Pekka Mäkelän lukutuokiota. Lisäksi kävin kuuntelemassa paloja sieltä täältä - fysiikkaa, rakettitiedettä, scifin naiskuvaa, elokuvia, sukupuolivähemmistöjä, ihmissusia, vaikka mitä. Lauantain iltakemut olivat sekä keskustelujen että tanssin suhteen erinomaiset - omieni parissa menen diskoonkin! - ja yhä harmittaa, että dead dog eli järjestäjien lopettajaiset jäivät väliin äärimmäisen väsyn vuoksi.

Conin jälkeen iskikin melkoinen postconillinen apeus. Onneksi oli kiire viettää täysillä viimeinen ilta Suomessa ja lähteä kotiin hoitamaan valtavaa tehtäväpinoa. Eipä niin ehtinyt murehtia sitä, milloin näen oman heimoni seuraavan kerran. (Toivottavasti viimeistään 2015 Worldconin merkeissä.)