Kun puolisentoista vuotta sitten aloimme valmistella muuttoa Japaniin, ajattelin vähän ylimielisesti, että mitä materiasta. Ei haittaa, että uudessa kodissa ei ole mitään omaa - eläköön minimalismi, antakaa minulle vain kulho ja kampa ja syömäpuikot.
Myimme suurimman osan omaisuudestamme ja asuimme ensimmäisen vuoden kalustetussa asunnossa kampuksella. Asunto oli (tokiolaisittain) halpa, se sisälsi kaiken tarvittavan. Mutta se oli myös äärettömän ruma ja täynnä epämukavia sääntöjä. Huonekaluja ei saanut siirtää. Kerran kuussa siivooja kävi pesemässä lattiat ja desinfioimassa keittiön ja kylpyhuoneen, ja samalla tarkisti, että kaikki oli paikoillaan. Vaikka seinille laittoi kuvia ja peittoihin omat pussilakanat, ei koskaan tuntunut siltä, että olisi kotona.
Nyt uudessa kodissa meitä ympäröivät esineet, joilla ei ole vielä tunnearvoa - olemme ne vasta hankkineet - mutta jotka olemme itse valinneet. Meillä on pöllöverhot eikä sairaalanvihreitä. Meillä on futonit tatamilla eikä kaksi isoa erillistä jenkkisänkyä. Meillä on tuttu ja turvallinen Ikean ruokapöytä. Saamme itse päättää, missä järjestyksessä huonekalut ovat (vaikka järjestysvaihtoehtoja ei standardinomaisessa UR-asunnossa välttämättä montaa olekaan). Kukaan ei tule tarkistamaan, olemmeko siirtäneet lukulampun toiseen huoneeseen tai pöydän toisin päin.
Viihtyvyytemme on lisääntynyt huomattavasti. Ero on itse asiassa hämmästyttävä.
Tärkein omaisuutemme toki jäi Eurooppaan. Emme edes kuvitelleet olevamme niin zen, että olisimme rauhallisin mielin luopuneet kirjoista tai taiteesta tai soittimista. On tosin yritettävä, koska surukseni kuulin, että säilytysvaurioita on syntynyt. Siksikin olen miettinyt viime aikoina tavaroita; omia esineitä. On niin, että jotkut omistamani esineet kuvastavat sitä elämää, jonka olen elänyt. Perimäni kirjat ovat muistona niistä ihmisistä, jotka ne minulle antoivat. Lahjaksi saamani valokuvataulu on oman arvonsa lisäksi myös symboli siitä, että joskus olin maailmaa kiertävä valokuvaajan assistentti ja minua siinä roolissa arvostettiin niin paljon, että sain taideteoksen omakseni.
Identiteettini on viime aikoina ollut vähän hakusessa. Osin kai juuri siksi, ettei täällä ole ollut mitään 'omaa'. Ei omaa esineistöä, eikä varsinkaan omaa asemaa. Teen vieläkin friikkutyöni ja sivutyöni Eurooppaan. Japaninkurssit ovat loppuneet. Minulla ei ole paikkaa, minne mennä aamuisin (paitsi oma kotitoimistoni) eikä ihmisiä, joita tapaisin säännöllisesti kodin ulkopuolella. Koko maassaoloni on riippuvainen puolisoni asemasta; kuten oleskelulupa sen suoraan sanoo, 'status: dependent'. En ole koskaan aiemmin tuntenut olevani vain trailing spouse, mutta viime kuukausina kyllä.
Asialle pitänee tehdä jotain.
Muuton jälkeen meidän on tarvinnut opetella arki uudestaan. Tutkijatalossa maksoimme vuokran, joka sisälsi kaikki mahdolliset asumiseen liittyvät kulut. Jos oli jotain ongelmia asunnon tai kielen tai minkä tahansa kanssa, kipaisimme pihan poikki talon toimistoon, ja sieltä löytyi apu. Nyt pitää oppia maksamaan laskut konbinissa, erottamaan mittarinlukuraportit ja laskut toisistaan, tavaamaan kaupungilta tai NTT:ltä tai sairasvakuutukselta tulevia kirjeitä, soittamaan eri instansseihin ilman tulkkia ja niin edespäin. Mainoksiin ja kaupustelijoihinkin on totuttava - tutkimuskeskuksen portin läpi eivät sellaiset häiriötekijät päässeet, joten naiivisti kuvittelimme ettei Japanissa ole paperimainoksia. Viime viikolla innokas nuorimies yritti myydä minulle ovella lehtitilausta, eikä oikein lannistunut, vaikka toistelin että jisho nashide wa kanji wa yomemasen, en mä osaa lukea kanjeja ilman sanakirjaa. Tutkimuskeskuksen aitojen ulkopuolella vaanii myös oikea maailma, joka ei olekaan lintukoto. H:n fillarista varastettiin kaikki irti lähtevä oman talon pyöräparkkipaikalla.
Tylsää ei ehdi olla. H:lla on työmatkoja enemmän kuin paljon ja joskus minä kuljen mukana. Alkuviikon vietimme Zaossa, jossa fyysikot kertoivat toisilleen tuloksiaan hetken aikaa, jonka jälkeen keskityimme ulkoiluun ja onsenissa rentoutumiseen. Prof. G Hollannin ajoilta oli entisellään ja houkutteli meidät poluttomalle ja kielletylle reitille ympäri Zaon tulivuoren rikinkatkuisen kalderan. Zao taisi juuri menettää asemansa Honshun aktiivisimpana tulivuorena, kun Ontakesan ikävästi yllätti. Olen vastikään sairastetun kuumetaudin takia hieman toipilas, mutta jaksoin silti 19 kilometriä 640 metrin korkeuseroilla. Eipä reittiä voinut keskenkään jättää.
Poissaollessa tuli koti-ikävä. Se on varmasti hyvä merkki.
9.10.14
20.9.14
Nishikin 1 ja 2 -chomen kaupunginosayhdistyksen juhla
Meillä vietetään tänään kaupunginosamatsuria. Kuulimme musiikin parvekkeelle ja menimme alas katsomaan. Naapurit viittilöivät meidät istumaan ja toivat meille yakisobaa.
Tekniikka ei aina pelannut ihan täydellisesti, mutta muuten kaikki oli vallan hienoa.
5.9.14
geokätkö numero 300
löytyi Arakawa-joen punaisen sulkuportin lähettyviltä fillarimatkan päästä. Kuvan otti H, ja taisi se H ko. purkinkin esiin kaivaa, minä kun en uskaltanut, kun vieressä oli suzumebachi.
25.8.14
kotoutumista
Lupaan, että tästä ei tule sisustusblogia. Mutta vähän pitää laittaa kuvia, kun koti muotoutuu.
Tatamihuone päiväkuosissaan. Futonit ja vuodevaatteet ovat tuolla liukuovien takana kaapissa.
Tyynynpäälliset ja rullakirahvi Ugandasta, lamppu ja pöytä täkäläistä tuotantoa, pöllöverhot Ellokselta (heh heh) ja muuta tähän huoneeseen ei sitten tarvitakaan. Avaruudelliset vääristymät ovat ainakin tähän asti esiintyneet vain kuvissa; todellisuudessa huoneessa ei ole noin paljon epäjatkuvuuskohtia.
Lauantaina parvekkeella ollessani kuulin ihan vierestä messuamista. Naapuritemppelin hautuumaalla oli käynnissä seremonia; buddhalainen pappi ja pieni seurue surijoita oli kokoontunut hautajaisiin. Tuntui vähän epäkunnioittavalta ripustaa siinä aitiopaikalla pikkupyykkiä, joten keskeytin toimeni ja menin sisään. Illalla pyykkejä parvekkeelta hakiessani oli toisenlainen episodi: lepakko oli onnistunut sotkeutumaan H:n housuihin ja piti kauheaa mekkalaa. Se pääsi irti ja lähti, mutta tuli sitten pari kertaa parvekkeelle takaisin.
International Housen kissoja on vähän ikävä, mutta tässäkin pihapiirissä on sentään muutama kisu. Pitänee tutustua.
17.8.14
muuttoliike
The Little Moving Truck That Could.
Ensimmäinen ateria uudessa kodissa. Pöytä ja tuolit kuljetetaan vasta ensi viikolla.
Tatamikarhu.
Lisää kuvia kunhan saadaan vähän tavaroita paikoilleen. Muutto meni kivuttomasti; 2 keikkaa tuolla tilaihmeellä ja Obon-paluuliikenteestä huolimatta olimme valmiita paria tuntia suunniteltua aiemmin.
13.8.14
Obon
Tällä viikolla elävät matkustavat kotiseuduilleen ja edesmenneiden henget palaavat kotiensa alttareille. Juhla ei kuulemma ole surullinen, vaikka minä sen niin tulkitsenkin. Tällä viikolla edesmenneisiin on siirtynyt odottamattomasti sellaisia henkilöitä, joiden olisi toivonut vielä täällä toisella puolella pysyvän.
Tokio on tähän aikaan vuodesta ehkä vähän hiljaisempi. Me emme ehdi kovasti hiljentymään; muutto on viikonloppuna ja sitä ennen on vielä kasa byrokratiaa hoidettavana.
Tokio on tähän aikaan vuodesta ehkä vähän hiljaisempi. Me emme ehdi kovasti hiljentymään; muutto on viikonloppuna ja sitä ennen on vielä kasa byrokratiaa hoidettavana.
31.7.14
35 astetta lämmintä
RIKEN International House Official Cat Thermometer with 3 Separate Measurement Devices for Averaging Purposes
References: McDonnell, P: Mutts
30.7.14
junaohje
 |
| It's painful to get caught between the closing doors. Even more so are the eyes of those looking at you. |
22.7.14
uusi koti
Johan tässä on taas aikaa vierähtänyt. Seikkailimme Kyushussa, teimme Suomen kierroksen, hengasimme Tokiossa vieraiden kanssa. Sadekausi tuli ja (ehkä) meni. Nyt on kuumaa ja kosteaa ja meluisaa, kun ensimmäiset kaskaat huutavat päivisin MEEP MEEP MEEP MEEEEEEEP ja rupi- tai muut konnat öisin MÖÖÖÖÖÖÖÖÖH.
Olimme lukeneet paljon kauhukertomuksia siitä, kuinka vaikeaa on löytää Japanissa asuntoa, kun ei ole japanilainen eikä kovin kielitaitoinen. Aloitimme siis prosessin pelko puserossa kun toissaviikolla Suomesta palasimme. Se meni sitten lopulta näin (vrt. linkin juttu):
Tulin Suomesta 11.7., kävimme asuntonäytössä 15.7., varasimme asunnon 17.7. ja allekirjoitimme sopimuksen 21.7. Muuttopäivä on 16.8., saimme sen itse valita.
Olihan tässä tietysti auttavia tekijöitä: halusimme asunnon hiljaiselta alueelta Pohjois-Tokiosta, meillä on pitkäaikaiset viisumit ja stabiilit olosuhteet, emme ole parikymppisiä, meille kelpasi iso kerrostalo. Mutta silti tuntuu, että jälleen kerran asiat osoittautuvat helpommiksi kuin kuvitteli.
Uudessa kodissa on kolme huonetta ja keittonurkkaus. Yksi huoneista on tatamihuone. Parveke on etelään. Lähellä on puisto, kirjasto ja uimahalli. Metroasemalle on 10 minuutin kävelymatka, pyörällä pääsee tutkimuskeskukselle 20 minuutissa ja Ikebukuroonkin nopsaan. Olen hämmentävän innostunut asunnon sisustamisesta, vaikkemme paljoa aio hankkiakaan - kai kalustetussa asunnossa "vieraiden ihmisten tavaroiden" keskellä asuminen on oikeasti tuntunut ajoittain oudolta.
Nyt pitää sitten tehdä sähkö-, kaasu- ja vesisopimukset ja valita intttttternet. Mutta onhan tässä aikaa. Sitä ennen voi vielä hengata Hirosawassa ja nauttia iltaisin ja viikonloppuisin kampuksen uima-altaasta.
Olimme lukeneet paljon kauhukertomuksia siitä, kuinka vaikeaa on löytää Japanissa asuntoa, kun ei ole japanilainen eikä kovin kielitaitoinen. Aloitimme siis prosessin pelko puserossa kun toissaviikolla Suomesta palasimme. Se meni sitten lopulta näin (vrt. linkin juttu):
- Kysy tutuilta suositus vuokranvälitystoimistosta
- Googlaa sopiva asunto
- Ota yhteyttä vuokranvälitystoimistoon ja sovi näyttö
- Mene katsomaan, havaitse hyväksi
- Tee sopimus.
Tulin Suomesta 11.7., kävimme asuntonäytössä 15.7., varasimme asunnon 17.7. ja allekirjoitimme sopimuksen 21.7. Muuttopäivä on 16.8., saimme sen itse valita.
Olihan tässä tietysti auttavia tekijöitä: halusimme asunnon hiljaiselta alueelta Pohjois-Tokiosta, meillä on pitkäaikaiset viisumit ja stabiilit olosuhteet, emme ole parikymppisiä, meille kelpasi iso kerrostalo. Mutta silti tuntuu, että jälleen kerran asiat osoittautuvat helpommiksi kuin kuvitteli.
Uudessa kodissa on kolme huonetta ja keittonurkkaus. Yksi huoneista on tatamihuone. Parveke on etelään. Lähellä on puisto, kirjasto ja uimahalli. Metroasemalle on 10 minuutin kävelymatka, pyörällä pääsee tutkimuskeskukselle 20 minuutissa ja Ikebukuroonkin nopsaan. Olen hämmentävän innostunut asunnon sisustamisesta, vaikkemme paljoa aio hankkiakaan - kai kalustetussa asunnossa "vieraiden ihmisten tavaroiden" keskellä asuminen on oikeasti tuntunut ajoittain oudolta.
Nyt pitää sitten tehdä sähkö-, kaasu- ja vesisopimukset ja valita intttttternet. Mutta onhan tässä aikaa. Sitä ennen voi vielä hengata Hirosawassa ja nauttia iltaisin ja viikonloppuisin kampuksen uima-altaasta.
 |
Uusi keittiö. Jääkaappi pitäis varmaan ostaa. |
11.5.14
haja-ajatuksia
Japanilaiset maantiepyöräilijät nyökkäävät vastaantullessaan. Jos tulee ohitus tai muu tilanne, joskus kumarretaan. Pyörän päällä kumartaminen on hieman hupsua, mutta toimii. Poljin viikko sitten 100 kilometrin lenkin ja käräytin nahkani. Aina luulen, että olen liian tumma palamaan auringossa, mutta ei se taida niin toimia. Siitä huolimatta olin aika hilpeä; 100 km ei tuntunut pahalta eikä vaikealta. Vaikka oli vastatuuli 40-50 kilometrin ajan ja jonkin verran mäkiä.
Tänään 30 kilometriä kevyttä sunnuntaiajelua. Saikojärvellä oli grillaajia, pallopelaajia, RC-autoilijoita, purjelautailijoita, torvisoittokuntaharjoitukset, potkulautailijoita, punkkareita bilettämässä, apupyöriä, ötököitä haaveilla jahtaavia tenavia, dogeja, kilpikonnakuvioisia kissoja ja paljon kalastavia vanhoja pappoja, joilla oli monitaskuiset liivit.
Fillaroinnin lisäksi olemme käyneet Nezun pyhäköllä katsomassa atsaleoita ja O(h)dake-vuorella vaeltamassa jonossa. Polullakin tervehditään jokaista, vähän kuin Ranskassakin. Konnichiwa kestää vielä kauemmin kuin bonjour. Lisäksi sain kuulla ganbaretta ja yukkuria.
Maa järisi ja siitä taidettiin uutisoida Suomessakin, kun tuli pari huolestunutta kyselyä. Ei meillä mitään hätää ollut, pieni säikähdys vain. Mitään ei särkynyt ja käänsimme kylkeä.
Rikoin vain traditioni, kiitos aikavyöhykkeiden. En jaksanut katsoa loppuun asti, kun Alankomaiden Beatrix risteili pitkin Amstelia Vapautuksen päivänä ja We'll Meet Again soi uudelleen ja uudelleen. En liveblogannut Euroviisuja. Näistä ensimmäinen harmittaa paljon paljon enemmän.
Sosiaalista elämää on taas ollut. Viime viikolla kylässä kävi ensin tokiolainen ystäväni ja sitten kiinalainen naapurini ja kurssikaverini. Oli vallan mukavaa kumpanakin iltana. Sain tokiolaiselta ystävältäni aivan käsittämättömän ison orkidean, jonka hoito-ohjeita yritän nyt löytää, jotten saisi siltä heti huolimattomana nirriä pois.
Alkaa olla lämmin. 24 päivällä, 17 yöllä. Chilit kasvavat mielestäni kovin hitaasti. Isoin on 27 senttiä korkea ja kukkii kovasti, mutta pudottaa kaikki kukkansa. Pienin on hyvin matala ja leveä. Capsicum Chinenselle se on tietysti ihan normaali kasvutapa, tai ainakin niin luulen. Jotain lienee kuitenkin pielessä olosuhteissa. Lämmön ja valon pitäisi olla kunnossa, joten epäilen multaa tai lannoitusta. Tomaatit tuntuvat viihtyvän paljon paremmin; toisaalta en tiedä, kun en ole niitä ennen kasvattanut. Ehkä niidenkin pitäisi olla jo melkoisia puskia.
Yöllä on outoa, kun on niin pimeää mutta niin lämmintä.
Tänään 30 kilometriä kevyttä sunnuntaiajelua. Saikojärvellä oli grillaajia, pallopelaajia, RC-autoilijoita, purjelautailijoita, torvisoittokuntaharjoitukset, potkulautailijoita, punkkareita bilettämässä, apupyöriä, ötököitä haaveilla jahtaavia tenavia, dogeja, kilpikonnakuvioisia kissoja ja paljon kalastavia vanhoja pappoja, joilla oli monitaskuiset liivit.
Fillaroinnin lisäksi olemme käyneet Nezun pyhäköllä katsomassa atsaleoita ja O(h)dake-vuorella vaeltamassa jonossa. Polullakin tervehditään jokaista, vähän kuin Ranskassakin. Konnichiwa kestää vielä kauemmin kuin bonjour. Lisäksi sain kuulla ganbaretta ja yukkuria.
Maa järisi ja siitä taidettiin uutisoida Suomessakin, kun tuli pari huolestunutta kyselyä. Ei meillä mitään hätää ollut, pieni säikähdys vain. Mitään ei särkynyt ja käänsimme kylkeä.
Rikoin vain traditioni, kiitos aikavyöhykkeiden. En jaksanut katsoa loppuun asti, kun Alankomaiden Beatrix risteili pitkin Amstelia Vapautuksen päivänä ja We'll Meet Again soi uudelleen ja uudelleen. En liveblogannut Euroviisuja. Näistä ensimmäinen harmittaa paljon paljon enemmän.
Sosiaalista elämää on taas ollut. Viime viikolla kylässä kävi ensin tokiolainen ystäväni ja sitten kiinalainen naapurini ja kurssikaverini. Oli vallan mukavaa kumpanakin iltana. Sain tokiolaiselta ystävältäni aivan käsittämättömän ison orkidean, jonka hoito-ohjeita yritän nyt löytää, jotten saisi siltä heti huolimattomana nirriä pois.
Alkaa olla lämmin. 24 päivällä, 17 yöllä. Chilit kasvavat mielestäni kovin hitaasti. Isoin on 27 senttiä korkea ja kukkii kovasti, mutta pudottaa kaikki kukkansa. Pienin on hyvin matala ja leveä. Capsicum Chinenselle se on tietysti ihan normaali kasvutapa, tai ainakin niin luulen. Jotain lienee kuitenkin pielessä olosuhteissa. Lämmön ja valon pitäisi olla kunnossa, joten epäilen multaa tai lannoitusta. Tomaatit tuntuvat viihtyvän paljon paremmin; toisaalta en tiedä, kun en ole niitä ennen kasvattanut. Ehkä niidenkin pitäisi olla jo melkoisia puskia.
Yöllä on outoa, kun on niin pimeää mutta niin lämmintä.
22.4.14
kesämopo
Käväisin Suomessa. Tenavat vielä tunsivat tätinsä. Isovanhempienkin kanssa ehdin hengata. Vähän nopea reissu ja toivuinkin aikaeroväsymyksestä juuri parahiksi paluupäivänä. Nyt on sitten uni taas hukassa, mutta ehkä melatoniini auttaa.
Tänne oli joku valmistanut poissaollessani kesän. Heti kun selän kääntää, ovat puut täydessä lehdessä. Uskallan jo jättää taimet parvekkeelle yöpymään. 40 istutusruukkua nyt, ja lisää tulossa - mopo karkasi, perävaloja ei enää edes näy. Huomasin, että talon yhteispalstallakin olisi tilaa. Siellä kasvaa nyt vallan tuoksuva laventeli ja tulppaaneita. Voisin muiluttaa väliin chilin.
Löysin kissojen kodin takaportaiden alta. Siellä oli niille rakennettuja majoja ja viidelle kissalle ruokakupit. Olinkin jo miettinyt, että ei tämän talon ympäristöstä sentään löydy tarpeeksi elävää ravintoa koko nekoporukalle. Talonmies toimii kisujen huoltohenkilökuntana.
Pitäisi muuttaa. Olemme katselleet koteja. Tärkeitä seikkoja: Tobu Tojon, Tokyo Metro Fukutoshinin tai Yurakuchon reitillä, hyvät pyöräilymaastot, piha tai parveke, ei ikuvanha, mielellään ilmastointi valmiina. Mitähän muuta pitäisi osata ajatella? Ja olisikohan tämä kiva? Prosessissa voi kestää; joskus eivät kai mielellään vuokraa ulkkareille, ja itsekin sitä lienee ensin vähän kummissaan. Aikaa on elokuun loppuun asti.
Sitä ennen pitäisi taas matkailla. Muutaman viikon sisällä kotimaaretkeilemme etelään. Suuntana Nagasaki ja sen kapybarakylpylä, Kagoshima ja sen tulivuori, Yakushima ja sen vaelluspolut ja trooppiset korallirannat. Tämä kaikki noin viikossa.
Ja vieraita on tulossa, ja seuraava Suomen matka jo kesäkuussa, ja elokuussa ehkä viikoksi pariksi eteläiseen Amerikkaan. Aika rientää kuin hirvi, ja täytyy ehtiä kaikki.
Tänne oli joku valmistanut poissaollessani kesän. Heti kun selän kääntää, ovat puut täydessä lehdessä. Uskallan jo jättää taimet parvekkeelle yöpymään. 40 istutusruukkua nyt, ja lisää tulossa - mopo karkasi, perävaloja ei enää edes näy. Huomasin, että talon yhteispalstallakin olisi tilaa. Siellä kasvaa nyt vallan tuoksuva laventeli ja tulppaaneita. Voisin muiluttaa väliin chilin.
Löysin kissojen kodin takaportaiden alta. Siellä oli niille rakennettuja majoja ja viidelle kissalle ruokakupit. Olinkin jo miettinyt, että ei tämän talon ympäristöstä sentään löydy tarpeeksi elävää ravintoa koko nekoporukalle. Talonmies toimii kisujen huoltohenkilökuntana.
Pitäisi muuttaa. Olemme katselleet koteja. Tärkeitä seikkoja: Tobu Tojon, Tokyo Metro Fukutoshinin tai Yurakuchon reitillä, hyvät pyöräilymaastot, piha tai parveke, ei ikuvanha, mielellään ilmastointi valmiina. Mitähän muuta pitäisi osata ajatella? Ja olisikohan tämä kiva? Prosessissa voi kestää; joskus eivät kai mielellään vuokraa ulkkareille, ja itsekin sitä lienee ensin vähän kummissaan. Aikaa on elokuun loppuun asti.
Sitä ennen pitäisi taas matkailla. Muutaman viikon sisällä kotimaaretkeilemme etelään. Suuntana Nagasaki ja sen kapybarakylpylä, Kagoshima ja sen tulivuori, Yakushima ja sen vaelluspolut ja trooppiset korallirannat. Tämä kaikki noin viikossa.
Ja vieraita on tulossa, ja seuraava Suomen matka jo kesäkuussa, ja elokuussa ehkä viikoksi pariksi eteläiseen Amerikkaan. Aika rientää kuin hirvi, ja täytyy ehtiä kaikki.
2.4.14
1.4.14
ei ehdi nekoa sanoa
Maaliskuu oli kovin kiireinen. Meillä kävi kahdet vieraat, H:lla oli kolme työmatkaa, minulla oli kolmea eri pikkuduunia, oli hanamijuhla Yoyogi-puistossa suomalaisjapanilaisessa porukassa, T-sanin läksiäiset izakayassa, vaikka mitä.
T-san tosiaan lähtee Delftiin ja tästä syystä H:n työporukassa on ollut nomikaita jos jonkinmoista. Nomikai eli juomajuhla on täällä yleinen kuvio, ja hupaisinta on se, että joskus se lopetetaan taputtamalla rytmikkäästi (ja laulamalla yhtiön tunnuslaulu, mutta onneksi RIKENillä ei taida olla sellaista):
Me emme ole tähän taputusleikkiin vielä törmänneet kuin kerran. Eilinen nomikai oli paljon epävirallisempi, ja lähinnä keskustelimme T-sanin kanssa Delftistä ja Sensein kanssa esimerkiksi arvonlisäveron noston (viidestä prosentista kahdeksaan prosenttiin) aiheuttamasta hamstrausryntäyksestä kauppoihin - ihmiset jonottivat eilen tuntikausia saadakseen perustuotteita muutaman jenin halvemmalla kuin tänään - ja siitä, mitä se kertoo. (Päädyimme siihen, että ihmisillä on tarve kokea tällainenkin ryhmässä. "It's an event, almost a festival.")*
Sakura on meneillään, eli kirsikkapuut kukkivat kilpaa. Kampusaluekin on pieniä söpöjä kukkia täynnään. Pitäisi varmaan ottaa jopa kuva. Huomasin, että kun sukulaiset Kotkasta olivat käymässä, sai suku Suomessa nähdä viikossa enemmän kuvia Tokiosta kuin koko täälläoloaikanani yhteensä. En ole jaksanut kameraan tarttua, ainakaan hupimielessä.
Talven alakulo on nyt väistynyt kevään tieltä. Ulkona on jo 20 astetta lämmintä, ja minulla parvekkeella kasvamassa chilejä (rawit, jalapeno, red habanero), tomaatteja (san marzano + cherry) ja papuja. H kasvattaa basilikaa. Ihmeellistä, miten minipuutarhurointikin kohottaa mielialaa. Tai ehkä se on vain tuo sää. Ehkä sitä jaksaisi taas blogatakin enemmän; joskus postata jopa kuvia.
*Minut kutsutaan usein mukaan H:n työporukan tilaisuuksiin. Joskus menen, joskus en; kun menen, olen aina ainoa ulkopuolinen paikalla, ja olenkin miettinyt, että kutsuvatko säälistä, jos ajattelevat, ettei minulla ole omaa elämää täällä ollenkaan.. No, onneksi sitä omaa elämääkin on, enkä ihan hirveästi kiusaa itseäni miettimällä kutsujien motiiveja.
T-san tosiaan lähtee Delftiin ja tästä syystä H:n työporukassa on ollut nomikaita jos jonkinmoista. Nomikai eli juomajuhla on täällä yleinen kuvio, ja hupaisinta on se, että joskus se lopetetaan taputtamalla rytmikkäästi (ja laulamalla yhtiön tunnuslaulu, mutta onneksi RIKENillä ei taida olla sellaista):
Nomikai are nearly always concluded after a few hours by everyone standing, clapping in unison. There are two main styles of clapping: ippon-jime and sanbon-jime. These translate roughly to "one-clap ending" and "three-clap ending", respectively. A three-clap ending is actually three series of three claps, followed by a single clap. Often this is repeated three times, leaving the total number of claps at thirty. Sometimes the shime (ending) may happen in conjunction with a verbose salute to the organizer or honored participant, or the singing of the company or school song.
Me emme ole tähän taputusleikkiin vielä törmänneet kuin kerran. Eilinen nomikai oli paljon epävirallisempi, ja lähinnä keskustelimme T-sanin kanssa Delftistä ja Sensein kanssa esimerkiksi arvonlisäveron noston (viidestä prosentista kahdeksaan prosenttiin) aiheuttamasta hamstrausryntäyksestä kauppoihin - ihmiset jonottivat eilen tuntikausia saadakseen perustuotteita muutaman jenin halvemmalla kuin tänään - ja siitä, mitä se kertoo. (Päädyimme siihen, että ihmisillä on tarve kokea tällainenkin ryhmässä. "It's an event, almost a festival.")*
Sakura on meneillään, eli kirsikkapuut kukkivat kilpaa. Kampusaluekin on pieniä söpöjä kukkia täynnään. Pitäisi varmaan ottaa jopa kuva. Huomasin, että kun sukulaiset Kotkasta olivat käymässä, sai suku Suomessa nähdä viikossa enemmän kuvia Tokiosta kuin koko täälläoloaikanani yhteensä. En ole jaksanut kameraan tarttua, ainakaan hupimielessä.
Talven alakulo on nyt väistynyt kevään tieltä. Ulkona on jo 20 astetta lämmintä, ja minulla parvekkeella kasvamassa chilejä (rawit, jalapeno, red habanero), tomaatteja (san marzano + cherry) ja papuja. H kasvattaa basilikaa. Ihmeellistä, miten minipuutarhurointikin kohottaa mielialaa. Tai ehkä se on vain tuo sää. Ehkä sitä jaksaisi taas blogatakin enemmän; joskus postata jopa kuvia.
*Minut kutsutaan usein mukaan H:n työporukan tilaisuuksiin. Joskus menen, joskus en; kun menen, olen aina ainoa ulkopuolinen paikalla, ja olenkin miettinyt, että kutsuvatko säälistä, jos ajattelevat, ettei minulla ole omaa elämää täällä ollenkaan.. No, onneksi sitä omaa elämääkin on, enkä ihan hirveästi kiusaa itseäni miettimällä kutsujien motiiveja.
11.3.14
3.11
"Fukushima on varmaan sielläkin ajatuksissa tänään", kirjoitti puolituttu, "joten tässä pari säteilyvitsiä".
No ei ole. Ajatuksissa on mies, joka menetti kaikki kolme lastaan tsunamissa ja rakentaa nyt tuhoalueelle leikkipuistoa. Sen laidalla on kolme pientä kivipatsasta.
Tai tämä mies, joka opetteli sukeltamaan, jotta voisi tuoda vaimonsa kotiin.
Tai nuo kaikki traumatisoituneet lapset.
Tai ne 267 000 evakkoa, jotka eivät pääse kotiin.
Tai kaikki nämä ihmiset tässä videossa, jonka Japaniin kotiutunut ystäväni jakoi sosiaalisessa mediassa. (Varoitan, että kuvamateriaali on hyvin järkyttävää.)
Minä en tiedä mitään siitä kärsimyksestä, jonka asuinmaani ihmiset joutuivat kolme vuotta sitten läpikäymään. Kuuntelin itse NHK:n varoituslähetystä turvassa Helsingissä, minä ja puhumaan tuolloin opetellut sisarentyttäreni, joka toisti tsunamivaroitusnauhoituksen perässä "Hokkaidoo". Mutta sen tiedän, että tässä päivässä ei ole mitään sellaista, mistä voisin vitsailla.
No ei ole. Ajatuksissa on mies, joka menetti kaikki kolme lastaan tsunamissa ja rakentaa nyt tuhoalueelle leikkipuistoa. Sen laidalla on kolme pientä kivipatsasta.
Tai tämä mies, joka opetteli sukeltamaan, jotta voisi tuoda vaimonsa kotiin.
Tai nuo kaikki traumatisoituneet lapset.
Tai ne 267 000 evakkoa, jotka eivät pääse kotiin.
Tai kaikki nämä ihmiset tässä videossa, jonka Japaniin kotiutunut ystäväni jakoi sosiaalisessa mediassa. (Varoitan, että kuvamateriaali on hyvin järkyttävää.)
Minä en tiedä mitään siitä kärsimyksestä, jonka asuinmaani ihmiset joutuivat kolme vuotta sitten läpikäymään. Kuuntelin itse NHK:n varoituslähetystä turvassa Helsingissä, minä ja puhumaan tuolloin opetellut sisarentyttäreni, joka toisti tsunamivaroitusnauhoituksen perässä "Hokkaidoo". Mutta sen tiedän, että tässä päivässä ei ole mitään sellaista, mistä voisin vitsailla.
2.3.14
jaksaajaksaa
Helmikuu sujui sumuisesti. Oikeastaan lumisesti. Tokiossa oli parikin isoa lumimyrskyä, säät muuttuivat sittenkin kylmiksi, sähkötkin pätkivät pari kertaa ja jotenkin huono sää onnistui aina tähtäämään itsensä viikonloppuun. Tuntui talvelta; siltä ajanjaksolta, jonka vain odottaa kuluvan jotta pääsee taas oikeaan elämään. Minä kun olin jo päättänyt ettei sellaisia ajanjaksoja enää tulisikaan; en tahdo hoputtaa elämää kulumaan yhtään nopeammin. Tuntuu ikävältä, että monesta pitkästä talvesta muistan vain lähinnä joulut. (Suomesta muuttaminen lyhensi talvia tosin kiitettävästi.)
Päätin siis piristyä. Muutonjälkeistä shokkia ja tottumisvaihetta on nyt eletty tarpeeksi. Ensin tehostin liikuntaa; vähintään viisi tuntia viikossa on kerryttävä oikeaa liikuntaa hyötyliikkumisen lisäksi. Kun lumi kerran peitti vielä maan, siirsin fillarin sisälle ja laitoin sen traineriin. Nyt voin polkea omaa pyörääni kuntopyörän tavoin; vastusta muuttamalla simuloin mäkiä, teen intervalliralleja, poljen tasaista pyöritystä. Sisäpyöräily on tehokasta ja rankkaa ja uskomattoman tylsää, joten näpräsin ohjaustankoon pidikkeen pädille (mikä muuten on pädin virallinen suomenkielinen nimi? Tabletti?). Nyt voin sykkeen ja kellonajan tarkkailun lisäksi lukea e-kirjaa samalla kun poljen ei minnekään.
Polkemisen lisäksi koetan paiskoa kahvakuulaa, tehdä kävelylenkkejä ja käydä boulderoimassa silloin tällöin. Juokseminen tuntuu yhä kipeyttävän akillesjännettä, joten se ei nyt valitettavasti onnistu. Yksi haaste tässä onkin olla hajoittamatta paikkoja. Vasen käpälä oli jo tässä tauolla, kun riuhdoin kuulalla ja kipeytin olkapääni.
Japanin kielioppikurssi menee vauhdilla eteenpäin. Yksinkertaisten lauseiden partikkelit alkavat löytää paikoilleen. Kanojen lukemisesta ja kirjoittamisesta on tullut jo aika sujuvaa, ja vaikken aktiivisesti tällä hetkellä opiskele kanjeja, tarttuu niitä silti kuitenkin koko ajan mukaan. Koko ajan huomaa asioita, joiden merkityksen yhtäkkiä tajuaa, vaikka vielä ihan äsken ei havainnut niitä ollenkaan. Tänään sellainen oli Keisei-junalinjan nimi; katselimme sitä asemalaiturilla kun saatoin H:ta lentokentälle ja hän huomautti, että nimessähän on Tokion kyō (pääkaupunki) 京 ja Naritan na 成. Niinpä tosiaan. Junalinjan nimi oli siis huomattavasti informatiivisempi kanjeilla kuin hiraganoilla tai aakkosilla. Kanjit kun voidaan kontekstista riippuen lukea eri tavoilla, ja tässä tapauksessan kyōnan sijaan oikea luentatapa on tuo keisei.
Pitkällisen odottelun jälkeen sain itämään seitsemän chilintaimea. Siinä ne nyt pyristelevät, öljylämmittimen vieressä halogeenivalon alla. Onneksi tosiaan ihan kohta on kevät.
Päätin siis piristyä. Muutonjälkeistä shokkia ja tottumisvaihetta on nyt eletty tarpeeksi. Ensin tehostin liikuntaa; vähintään viisi tuntia viikossa on kerryttävä oikeaa liikuntaa hyötyliikkumisen lisäksi. Kun lumi kerran peitti vielä maan, siirsin fillarin sisälle ja laitoin sen traineriin. Nyt voin polkea omaa pyörääni kuntopyörän tavoin; vastusta muuttamalla simuloin mäkiä, teen intervalliralleja, poljen tasaista pyöritystä. Sisäpyöräily on tehokasta ja rankkaa ja uskomattoman tylsää, joten näpräsin ohjaustankoon pidikkeen pädille (mikä muuten on pädin virallinen suomenkielinen nimi? Tabletti?). Nyt voin sykkeen ja kellonajan tarkkailun lisäksi lukea e-kirjaa samalla kun poljen ei minnekään.
 |
| Onneksi kohta tulee kesä. |
Ja sitten pitää lisätä muutakin mielekästä tekemistä. Sivutyössäni organisoidaan muutamia asioita uudelleen, minkä takia työtunteja on ollut vähänlaisesti tarjolla, paitsi ihan kuun lopussa. Tilanne korjautunee tässä hetikohta, mutta lisäksi pitäisi opiskella enemmän ja varsinkin valokuvata enemmän. Entinen reportaasivalokuvauksenopettajani, nykyinen ystäväni otti yhteyttä Sahalinista opetus- ja kuvauskeikalta (olimme kerrankin lähes samalla aikavyöhykkeellä) ja käytti komentoääntä: GET TO WORK WOMAN. Kohtalon oikusta seuraavana päivänä sainkin sitten ensimmäisen valokuvauskeikan vähään aikaan; menen keskiviikkona ja torstaina tekemään fotoja eräälle koruliikkeelle. Muotikuvan kaltaista, eri hauskaa, huomenna alan luonnostella suunnitelmia. Kun vielä tuli litterointikeikkaa ja vähän kirjoitushommia eri tahoilta niin tilanne on heilahtanut ainakin hetkeksi paljon paremmaksi.
Pitkällisen odottelun jälkeen sain itämään seitsemän chilintaimea. Siinä ne nyt pyristelevät, öljylämmittimen vieressä halogeenivalon alla. Onneksi tosiaan ihan kohta on kevät.
12.2.14
7.2.14
kilioppia
Taannoin blogasin lukumääräsanoista. Tänään kyselimme eri esineiden lukumääriä. Kyllä vain, kysymyskin muuttuu esineen muodon ja olemuksen mukaan.
箱の中に鉛筆が何本ありますか。(Hako no naka ni enpitsu ga nanbon arimasu ka?)*
Kuinka monta lyijykynää on laatikossa. Sana sanalta: laatikon sisällä lyijykyniä kuinka-monta-pitkää-ohutta on-ko?
箱の中に切手が何枚ありますか。 (Hako no naka ni kitte ga nanmai arimasu ka?)
Kuinka monta postimerkkiä on laatikossa. Sana sanalta: laatikon sisällä postimerkkejä kuinka-monta-lättänää-ohutta on-ko?
Ja niin edespäin, voitte käydä tuolta lukumääräblogauksesta tarkistelemassa, kuinka paljon niitä eri vaihtoehtoja olikaan.
Viikko sitten opimme, että liikkuvan olennon olla olemassa -verbi on eri asia kuin liikkumattoman olennon/esineen olla olemassa -verbi. Ensimmäisestä käytetään muotoa います (imasu), jälkimmäisestä あります (arimasu). Jos siis kysyisimme, että kuinka monta torakkaa on laatikossa, olisi kysymys muotoa
箱の中にゴキブリが何匹いますか。(Hako no naka ni gokiburi ga nanbiki imasu ka?)
Sana sanalta: laatikon sisällä torakoita kuinka-monta-pientä-eläintä-tai-örkkiä on-ko? (Tämä öttiäisten lukumääräsana on siis hiki, mutta liudentuu tuossa muotoon biki.)
H kysyi, että kumpaa verbimuotoa käytettäisiin robotista. Taketoshi-sensei mietti hetken ja oli sitä mieltä, että androidista imasu, roombasta arimasu.
* On vänkää, että kun kirjoitan japanilaisella läppärilläni hiraganoja, ehdottaa kone automaagisesti oikeaa kanjia. Jos on paljon vaihtoehtoja, tarjotaan valikko, josta napata. Tosin tämä on johtanut siihen huolestuttavaan kehitykseen, että nuoret japanilaiset eivät enää osaa kirjoittaa kynällä/siveltimellä - kanjeissa vetojen järjestys ja suunta on kovin tärkeä, eikä sitä oikein opi, jos kirjoittaa vain koneella ja klikkailee oikeat kanjit paikoilleen. Minun kanjisanavarastoni on kovin kovin kovin pieni, ja siksi iloitsen kaikista helpottavista apuvermeistä.
箱の中に鉛筆が何本ありますか。(Hako no naka ni enpitsu ga nanbon arimasu ka?)*
Kuinka monta lyijykynää on laatikossa. Sana sanalta: laatikon sisällä lyijykyniä kuinka-monta-pitkää-ohutta on-ko?
箱の中に切手が何枚ありますか。 (Hako no naka ni kitte ga nanmai arimasu ka?)
Kuinka monta postimerkkiä on laatikossa. Sana sanalta: laatikon sisällä postimerkkejä kuinka-monta-lättänää-ohutta on-ko?
Ja niin edespäin, voitte käydä tuolta lukumääräblogauksesta tarkistelemassa, kuinka paljon niitä eri vaihtoehtoja olikaan.
Viikko sitten opimme, että liikkuvan olennon olla olemassa -verbi on eri asia kuin liikkumattoman olennon/esineen olla olemassa -verbi. Ensimmäisestä käytetään muotoa います (imasu), jälkimmäisestä あります (arimasu). Jos siis kysyisimme, että kuinka monta torakkaa on laatikossa, olisi kysymys muotoa
箱の中にゴキブリが何匹いますか。(Hako no naka ni gokiburi ga nanbiki imasu ka?)
Sana sanalta: laatikon sisällä torakoita kuinka-monta-pientä-eläintä-tai-örkkiä on-ko? (Tämä öttiäisten lukumääräsana on siis hiki, mutta liudentuu tuossa muotoon biki.)
H kysyi, että kumpaa verbimuotoa käytettäisiin robotista. Taketoshi-sensei mietti hetken ja oli sitä mieltä, että androidista imasu, roombasta arimasu.
* On vänkää, että kun kirjoitan japanilaisella läppärilläni hiraganoja, ehdottaa kone automaagisesti oikeaa kanjia. Jos on paljon vaihtoehtoja, tarjotaan valikko, josta napata. Tosin tämä on johtanut siihen huolestuttavaan kehitykseen, että nuoret japanilaiset eivät enää osaa kirjoittaa kynällä/siveltimellä - kanjeissa vetojen järjestys ja suunta on kovin tärkeä, eikä sitä oikein opi, jos kirjoittaa vain koneella ja klikkailee oikeat kanjit paikoilleen. Minun kanjisanavarastoni on kovin kovin kovin pieni, ja siksi iloitsen kaikista helpottavista apuvermeistä.
5.2.14
kylmä virtaus
Tokiossa satoi eilen kevään ensimmäisen päivän kunniaksi lunta. Siitä tehtiin iso numero tv-uutisissa. Tulkatussa uutislähetyksessä haastateltiin paikallisia: "Tämä mies sanoo että hänen kätensä ovat nyt ihan kylmät koska hänellä ei ole hansikkaita. Ai niinkö? Sooo desu ka! Kyllä, hänen kätensä ovat kylmät. Tämä nainen sanoo että hän ei odottanut näin isoja hiutaleita. Soooooo desu neeee!" Sään päivittelyyn käytettiin 10 minuuttia. Aamulla lumi oli jo sulanut pois.
Muitakin uutisia on. Japani on tuohtunut, koska joku osavaltio USA:ssa haluaa käyttää Japaninmerestä korealaista nimitystä Itäinen meri. Paikallisen YLE:n eli NHK:n korkea henkilö vieraili Tokion pormestarinvaalin laitaoikeistolaisen ehdokkaan vaalitilaisuudessa ja väitti, ettei Nankingin verilöylyä koskaan tapahtunut - kyse on hänen mukaansa vain propagandasta, jolla suunnattiin katse pois amerikkalaisten rikkomuksista japanilaisia vastaan. Vain hetki sitten NHK:n uusi johtaja taas halusi ottaa puheeksi lohtunaiset ja kertoa, että kaikillahan niitä nyt oli. Ja että hänen kaudellaan NHK toimii sitten lähes hallituksen äänitorvena. Hallitus taas vaatii, että Hollanti estäisi aktivisteja kiusaamasta valaanpyytäjiä.
Varsin nationalistisia ja reaktionaarisia tuulahduksia. En tiedä, missä määrin näitä ajatuksia ilmenee väestössä yleensä - aihe ei taida olla sellainen, jota uteliaan ulkkarin kannattaisi nostaa esiin teekupposen äärellä. Kovasti auttaisi, jos osaisi lukea muitakin sanomalehtiä kuin ulkomaalaisille suunnattuja. Jo Hollannissa huomasin, kuinka seuraamalla englanninkielistä paikallista mediaa sai usein aika eri kuvan, kuin seuraamalla paikallisella kielellä toimitettua uutisvirtaa.
Muitakin uutisia on. Japani on tuohtunut, koska joku osavaltio USA:ssa haluaa käyttää Japaninmerestä korealaista nimitystä Itäinen meri. Paikallisen YLE:n eli NHK:n korkea henkilö vieraili Tokion pormestarinvaalin laitaoikeistolaisen ehdokkaan vaalitilaisuudessa ja väitti, ettei Nankingin verilöylyä koskaan tapahtunut - kyse on hänen mukaansa vain propagandasta, jolla suunnattiin katse pois amerikkalaisten rikkomuksista japanilaisia vastaan. Vain hetki sitten NHK:n uusi johtaja taas halusi ottaa puheeksi lohtunaiset ja kertoa, että kaikillahan niitä nyt oli. Ja että hänen kaudellaan NHK toimii sitten lähes hallituksen äänitorvena. Hallitus taas vaatii, että Hollanti estäisi aktivisteja kiusaamasta valaanpyytäjiä.
Varsin nationalistisia ja reaktionaarisia tuulahduksia. En tiedä, missä määrin näitä ajatuksia ilmenee väestössä yleensä - aihe ei taida olla sellainen, jota uteliaan ulkkarin kannattaisi nostaa esiin teekupposen äärellä. Kovasti auttaisi, jos osaisi lukea muitakin sanomalehtiä kuin ulkomaalaisille suunnattuja. Jo Hollannissa huomasin, kuinka seuraamalla englanninkielistä paikallista mediaa sai usein aika eri kuvan, kuin seuraamalla paikallisella kielellä toimitettua uutisvirtaa.
29.1.14
valoa ja lämpöä
10.1.14
tammikuun alku
Ei ollut pehmeää laskua arkeen; jetlagista toipuessa olen tehnyt duunia pariin suuntaan ja koulun penkkikin kutsui jo tänään. Kielioppikurssi menee vauhdilla eteenpäin, ja ryhmä on iso. Läksyjä paljon. Hyvä niin. Itseopiskelu ei sovi minulle yhtään, rankka koulutahti sopii.
Lentokoneessa vieressäni istui fukushimankuopiolainen englanninopettaja, joka kertoi, että on hankala saada japanilaisia lopettamaan katakanojen käyttöä englannin avusteena. Kun on niin paljon helpompi lukea katakanoja eikä aakkosia. Siinä on vain se ongelma, että lausunta muuttuu japanin mukaiseksi, football = フットボール = futtobooru. Josta syystä joskus on vähän vaikea ymmärtää niiden innokkaiden koulupukuisten englanninharjoittelijoiden puhetta, jotka minuakin välillä kadulla pysäyttelevät.
Lopetin myös itse aakkosten käytön hiraganojen ja katakanojen avusteena ja pyrin tästä lähtien bannaamaan romajisoidut tekstit. (Tunneilla sai valita, josko mennään kanoilla vai kirjaimilla.)
Toin H:n lähimmälle kollegalle piparkakkuja tuliaisiksi, mutta häntä ei olekaan näkynyt työpaikalla. Oli käynyt niin, että hän oli muutama päivä sitten löytänyt isänsä äkillisesti menehtyneenä. T-san on järjestänyt hautajaisia ja kuolemaan liittyvää byrokratiaa. Hänen piti lähteä asumaan Hollantiin tuossa keväällä - veli meni vastikään naimisiin, joten T-san oli vapaa lähtemään. Nyt perhe toivoo, että isä reinkarnoituu veljen tänä vuonna syntyvässä lapsessa.
Shironeko naukuu parvekkeella. Yritin houkutella sitä kylään, mutta se pelkää uusia villakamppeitani. Suomalaisen kissan tuoksu lienee seurannut niissä tänne.
Lentokoneessa vieressäni istui fukushimankuopiolainen englanninopettaja, joka kertoi, että on hankala saada japanilaisia lopettamaan katakanojen käyttöä englannin avusteena. Kun on niin paljon helpompi lukea katakanoja eikä aakkosia. Siinä on vain se ongelma, että lausunta muuttuu japanin mukaiseksi, football = フットボール = futtobooru. Josta syystä joskus on vähän vaikea ymmärtää niiden innokkaiden koulupukuisten englanninharjoittelijoiden puhetta, jotka minuakin välillä kadulla pysäyttelevät.
Lopetin myös itse aakkosten käytön hiraganojen ja katakanojen avusteena ja pyrin tästä lähtien bannaamaan romajisoidut tekstit. (Tunneilla sai valita, josko mennään kanoilla vai kirjaimilla.)
Toin H:n lähimmälle kollegalle piparkakkuja tuliaisiksi, mutta häntä ei olekaan näkynyt työpaikalla. Oli käynyt niin, että hän oli muutama päivä sitten löytänyt isänsä äkillisesti menehtyneenä. T-san on järjestänyt hautajaisia ja kuolemaan liittyvää byrokratiaa. Hänen piti lähteä asumaan Hollantiin tuossa keväällä - veli meni vastikään naimisiin, joten T-san oli vapaa lähtemään. Nyt perhe toivoo, että isä reinkarnoituu veljen tänä vuonna syntyvässä lapsessa.
Shironeko naukuu parvekkeella. Yritin houkutella sitä kylään, mutta se pelkää uusia villakamppeitani. Suomalaisen kissan tuoksu lienee seurannut niissä tänne.
8.1.14
joulu
Kävin Suomessa joululomailemassa. Hyvä matka, mutta voimille otti. Ainakin nämä siirtymät.
Väsyneenä mietin, josko Takaisin-napista olisi päässyt takaisin Helsinkiin.
Nyt on taas aikaeroväsymys ja arki. Kotona on yhä 12 astetta, mutta meillä on monet uudet villasukat, tossut, ja eristettä. Aurinko paistaa Tokion talvessa sentään. Tai paistoi, mutta nukuin 17 tuntia ja ohitin valoisan ajan. Tästä sitten uuteen vuoteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)