jaksaajaksaa

Helmikuu sujui sumuisesti. Oikeastaan lumisesti. Tokiossa oli parikin isoa lumimyrskyä, säät muuttuivat sittenkin kylmiksi, sähkötkin pätkivät pari kertaa ja jotenkin huono sää onnistui aina tähtäämään itsensä viikonloppuun. Tuntui talvelta; siltä ajanjaksolta, jonka vain odottaa kuluvan jotta pääsee taas oikeaan elämään. Minä kun olin jo päättänyt ettei sellaisia ajanjaksoja enää tulisikaan; en tahdo hoputtaa elämää kulumaan yhtään nopeammin. Tuntuu ikävältä, että monesta pitkästä talvesta muistan vain lähinnä joulut. (Suomesta muuttaminen lyhensi talvia tosin kiitettävästi.)

Päätin siis piristyä. Muutonjälkeistä shokkia ja tottumisvaihetta on nyt eletty tarpeeksi. Ensin tehostin liikuntaa; vähintään viisi tuntia viikossa on kerryttävä oikeaa liikuntaa hyötyliikkumisen lisäksi. Kun lumi kerran peitti vielä maan, siirsin fillarin sisälle ja laitoin sen traineriin. Nyt voin polkea omaa pyörääni kuntopyörän tavoin; vastusta muuttamalla simuloin mäkiä, teen intervalliralleja, poljen tasaista pyöritystä. Sisäpyöräily on tehokasta ja rankkaa ja uskomattoman tylsää, joten näpräsin ohjaustankoon pidikkeen pädille (mikä muuten on pädin virallinen suomenkielinen nimi? Tabletti?). Nyt voin sykkeen ja kellonajan tarkkailun lisäksi lukea e-kirjaa samalla kun poljen ei minnekään.

Onneksi kohta tulee kesä.

Polkemisen lisäksi koetan paiskoa kahvakuulaa, tehdä kävelylenkkejä ja käydä boulderoimassa silloin tällöin. Juokseminen tuntuu yhä kipeyttävän akillesjännettä, joten se ei nyt valitettavasti onnistu. Yksi haaste tässä onkin olla hajoittamatta paikkoja. Vasen käpälä oli jo tässä tauolla, kun riuhdoin kuulalla ja kipeytin olkapääni. 

Ja sitten pitää lisätä muutakin mielekästä tekemistä. Sivutyössäni organisoidaan muutamia asioita uudelleen, minkä takia työtunteja on ollut vähänlaisesti tarjolla, paitsi ihan kuun lopussa. Tilanne korjautunee tässä hetikohta, mutta lisäksi pitäisi opiskella enemmän ja varsinkin valokuvata enemmän. Entinen reportaasivalokuvauksenopettajani, nykyinen ystäväni otti yhteyttä Sahalinista opetus- ja kuvauskeikalta (olimme kerrankin lähes samalla aikavyöhykkeellä) ja käytti komentoääntä: GET TO WORK WOMAN. Kohtalon oikusta seuraavana päivänä sainkin sitten ensimmäisen valokuvauskeikan vähään aikaan; menen keskiviikkona ja torstaina tekemään fotoja eräälle koruliikkeelle. Muotikuvan kaltaista, eri hauskaa, huomenna alan luonnostella suunnitelmia. Kun vielä tuli litterointikeikkaa ja vähän kirjoitushommia eri tahoilta niin tilanne on heilahtanut ainakin hetkeksi paljon paremmaksi.

Japanin kielioppikurssi menee vauhdilla eteenpäin. Yksinkertaisten lauseiden partikkelit alkavat löytää paikoilleen. Kanojen lukemisesta ja kirjoittamisesta on tullut jo aika sujuvaa, ja vaikken aktiivisesti tällä hetkellä opiskele kanjeja, tarttuu niitä silti kuitenkin koko ajan mukaan. Koko ajan huomaa asioita, joiden merkityksen yhtäkkiä tajuaa, vaikka vielä ihan äsken ei havainnut  niitä ollenkaan. Tänään sellainen oli Keisei-junalinjan nimi; katselimme sitä asemalaiturilla kun saatoin H:ta lentokentälle ja hän huomautti, että nimessähän on Tokion kyō (pääkaupunki) 京 ja Naritan na 成. Niinpä tosiaan. Junalinjan nimi oli siis huomattavasti informatiivisempi kanjeilla kuin hiraganoilla tai aakkosilla. Kanjit kun voidaan kontekstista riippuen lukea eri tavoilla, ja tässä tapauksessan kyōnan sijaan oikea luentatapa on tuo keisei. 

Pitkällisen odottelun jälkeen sain itämään seitsemän chilintaimea. Siinä ne nyt pyristelevät, öljylämmittimen vieressä halogeenivalon alla. Onneksi tosiaan ihan kohta on kevät.