kesämopo

Käväisin Suomessa. Tenavat vielä tunsivat tätinsä. Isovanhempienkin kanssa ehdin hengata. Vähän nopea reissu ja toivuinkin aikaeroväsymyksestä juuri parahiksi paluupäivänä. Nyt on sitten uni taas hukassa, mutta ehkä melatoniini auttaa.

Tänne oli joku valmistanut poissaollessani kesän. Heti kun selän kääntää, ovat puut täydessä lehdessä. Uskallan jo jättää taimet parvekkeelle yöpymään. 40 istutusruukkua nyt, ja lisää tulossa - mopo karkasi, perävaloja ei enää edes näy. Huomasin, että talon yhteispalstallakin olisi tilaa. Siellä kasvaa nyt vallan tuoksuva laventeli ja tulppaaneita. Voisin muiluttaa väliin chilin.

Löysin kissojen kodin takaportaiden alta. Siellä oli niille rakennettuja majoja ja viidelle kissalle ruokakupit. Olinkin jo miettinyt, että ei tämän talon ympäristöstä sentään löydy tarpeeksi elävää ravintoa koko nekoporukalle. Talonmies toimii kisujen huoltohenkilökuntana.

Pitäisi muuttaa. Olemme katselleet koteja. Tärkeitä seikkoja: Tobu Tojon, Tokyo Metro Fukutoshinin tai Yurakuchon reitillä, hyvät pyöräilymaastot, piha tai parveke, ei ikuvanha, mielellään ilmastointi valmiina. Mitähän muuta pitäisi osata ajatella? Ja olisikohan tämä kiva? Prosessissa voi kestää; joskus eivät kai mielellään vuokraa ulkkareille, ja itsekin sitä lienee ensin vähän kummissaan. Aikaa on elokuun loppuun asti.

Sitä ennen pitäisi taas matkailla. Muutaman viikon sisällä kotimaaretkeilemme etelään. Suuntana Nagasaki ja sen kapybarakylpylä, Kagoshima ja sen tulivuori, Yakushima ja sen vaelluspolut ja trooppiset korallirannat. Tämä kaikki noin viikossa.

Ja vieraita on tulossa, ja seuraava Suomen matka jo kesäkuussa, ja elokuussa ehkä viikoksi pariksi eteläiseen Amerikkaan. Aika rientää kuin hirvi, ja täytyy ehtiä kaikki.

sakurariken

Sataa kukkia.

Kotiportti ja meidän luhtikäytävä

Kotikatu

ei ehdi nekoa sanoa

Maaliskuu oli kovin kiireinen. Meillä kävi kahdet vieraat, H:lla oli kolme työmatkaa, minulla oli kolmea eri pikkuduunia, oli hanamijuhla Yoyogi-puistossa suomalaisjapanilaisessa porukassa, T-sanin läksiäiset izakayassa, vaikka mitä.

T-san tosiaan lähtee Delftiin ja tästä syystä H:n työporukassa on ollut nomikaita jos jonkinmoista. Nomikai eli juomajuhla on täällä yleinen kuvio,  ja hupaisinta on se, että joskus se lopetetaan taputtamalla rytmikkäästi (ja laulamalla yhtiön tunnuslaulu, mutta onneksi RIKENillä ei taida olla sellaista):

Nomikai are nearly always concluded after a few hours by everyone standing, clapping in unison. There are two main styles of clapping: ippon-jime and sanbon-jime. These translate roughly to "one-clap ending" and "three-clap ending", respectively. A three-clap ending is actually three series of three claps, followed by a single clap. Often this is repeated three times, leaving the total number of claps at thirty. Sometimes the shime (ending) may happen in conjunction with a verbose salute to the organizer or honored participant, or the singing of the company or school song.

Me emme ole tähän taputusleikkiin vielä törmänneet kuin kerran. Eilinen nomikai oli paljon epävirallisempi, ja lähinnä keskustelimme T-sanin kanssa Delftistä ja Sensein kanssa esimerkiksi arvonlisäveron noston (viidestä prosentista kahdeksaan prosenttiin) aiheuttamasta hamstrausryntäyksestä kauppoihin - ihmiset jonottivat eilen tuntikausia saadakseen perustuotteita muutaman jenin halvemmalla kuin tänään - ja siitä, mitä se kertoo. (Päädyimme siihen, että ihmisillä on tarve kokea tällainenkin ryhmässä. "It's an event, almost a festival.")*

Sakura on meneillään, eli kirsikkapuut kukkivat kilpaa. Kampusaluekin on pieniä söpöjä kukkia täynnään. Pitäisi varmaan ottaa jopa kuva. Huomasin, että kun sukulaiset Kotkasta olivat käymässä, sai suku Suomessa nähdä viikossa enemmän kuvia Tokiosta kuin koko täälläoloaikanani yhteensä. En ole jaksanut kameraan tarttua, ainakaan hupimielessä.

Talven alakulo on nyt väistynyt kevään tieltä. Ulkona on jo 20 astetta lämmintä, ja minulla parvekkeella kasvamassa chilejä (rawit, jalapeno, red habanero), tomaatteja (san marzano + cherry) ja papuja. H kasvattaa basilikaa. Ihmeellistä, miten minipuutarhurointikin kohottaa mielialaa. Tai ehkä se on vain tuo sää. Ehkä sitä jaksaisi taas blogatakin enemmän; joskus postata jopa kuvia.

*Minut kutsutaan usein mukaan H:n työporukan tilaisuuksiin. Joskus menen, joskus en; kun menen, olen aina ainoa ulkopuolinen paikalla, ja olenkin miettinyt, että kutsuvatko säälistä, jos ajattelevat, ettei minulla ole omaa elämää täällä ollenkaan.. No, onneksi sitä omaa elämääkin on, enkä ihan hirveästi kiusaa itseäni miettimällä kutsujien motiiveja.