Kun puolisentoista vuotta sitten aloimme valmistella muuttoa Japaniin, ajattelin vähän ylimielisesti, että mitä materiasta. Ei haittaa, että uudessa kodissa ei ole mitään omaa - eläköön minimalismi, antakaa minulle vain kulho ja kampa ja syömäpuikot.
Myimme suurimman osan omaisuudestamme ja asuimme ensimmäisen vuoden kalustetussa asunnossa kampuksella. Asunto oli (tokiolaisittain) halpa, se sisälsi kaiken tarvittavan. Mutta se oli myös äärettömän ruma ja täynnä epämukavia sääntöjä. Huonekaluja ei saanut siirtää. Kerran kuussa siivooja kävi pesemässä lattiat ja desinfioimassa keittiön ja kylpyhuoneen, ja samalla tarkisti, että kaikki oli paikoillaan. Vaikka seinille laittoi kuvia ja peittoihin omat pussilakanat, ei koskaan tuntunut siltä, että olisi kotona.
Nyt uudessa kodissa meitä ympäröivät esineet, joilla ei ole vielä tunnearvoa - olemme ne vasta hankkineet - mutta jotka olemme itse valinneet. Meillä on pöllöverhot eikä sairaalanvihreitä. Meillä on futonit tatamilla eikä kaksi isoa erillistä jenkkisänkyä. Meillä on tuttu ja turvallinen Ikean ruokapöytä. Saamme itse päättää, missä järjestyksessä huonekalut ovat (vaikka järjestysvaihtoehtoja ei standardinomaisessa UR-asunnossa välttämättä montaa olekaan). Kukaan ei tule tarkistamaan, olemmeko siirtäneet lukulampun toiseen huoneeseen tai pöydän toisin päin.
Viihtyvyytemme on lisääntynyt huomattavasti. Ero on itse asiassa hämmästyttävä.
Tärkein omaisuutemme toki jäi Eurooppaan. Emme edes kuvitelleet olevamme niin zen, että olisimme rauhallisin mielin luopuneet kirjoista tai taiteesta tai soittimista. On tosin yritettävä, koska surukseni kuulin, että säilytysvaurioita on syntynyt. Siksikin olen miettinyt viime aikoina tavaroita; omia esineitä. On niin, että jotkut omistamani esineet kuvastavat sitä elämää, jonka olen elänyt. Perimäni kirjat ovat muistona niistä ihmisistä, jotka ne minulle antoivat. Lahjaksi saamani valokuvataulu on oman arvonsa lisäksi myös symboli siitä, että joskus olin maailmaa kiertävä valokuvaajan assistentti ja minua siinä roolissa arvostettiin niin paljon, että sain taideteoksen omakseni.
Identiteettini on viime aikoina ollut vähän hakusessa. Osin kai juuri siksi, ettei täällä ole ollut mitään 'omaa'. Ei omaa esineistöä, eikä varsinkaan omaa asemaa. Teen vieläkin friikkutyöni ja sivutyöni Eurooppaan. Japaninkurssit ovat loppuneet. Minulla ei ole paikkaa, minne mennä aamuisin (paitsi oma kotitoimistoni) eikä ihmisiä, joita tapaisin säännöllisesti kodin ulkopuolella. Koko maassaoloni on riippuvainen puolisoni asemasta; kuten oleskelulupa sen suoraan sanoo, 'status: dependent'. En ole koskaan aiemmin tuntenut olevani vain trailing spouse, mutta viime kuukausina kyllä.
Asialle pitänee tehdä jotain.
Muuton jälkeen meidän on tarvinnut opetella arki uudestaan. Tutkijatalossa maksoimme vuokran, joka sisälsi kaikki mahdolliset asumiseen liittyvät kulut. Jos oli jotain ongelmia asunnon tai kielen tai minkä tahansa kanssa, kipaisimme pihan poikki talon toimistoon, ja sieltä löytyi apu. Nyt pitää oppia maksamaan laskut konbinissa, erottamaan mittarinlukuraportit ja laskut toisistaan, tavaamaan kaupungilta tai NTT:ltä tai sairasvakuutukselta tulevia kirjeitä, soittamaan eri instansseihin ilman tulkkia ja niin edespäin. Mainoksiin ja kaupustelijoihinkin on totuttava - tutkimuskeskuksen portin läpi eivät sellaiset häiriötekijät päässeet, joten naiivisti kuvittelimme ettei Japanissa ole paperimainoksia. Viime viikolla innokas nuorimies yritti myydä minulle ovella lehtitilausta, eikä oikein lannistunut, vaikka toistelin että jisho nashide wa kanji wa yomemasen, en mä osaa lukea kanjeja ilman sanakirjaa. Tutkimuskeskuksen aitojen ulkopuolella vaanii myös oikea maailma, joka ei olekaan lintukoto. H:n fillarista varastettiin kaikki irti lähtevä oman talon pyöräparkkipaikalla.
Tylsää ei ehdi olla. H:lla on työmatkoja enemmän kuin paljon ja joskus minä kuljen mukana. Alkuviikon vietimme Zaossa, jossa fyysikot kertoivat toisilleen tuloksiaan hetken aikaa, jonka jälkeen keskityimme ulkoiluun ja onsenissa rentoutumiseen. Prof. G Hollannin ajoilta oli entisellään ja houkutteli meidät poluttomalle ja kielletylle reitille ympäri Zaon tulivuoren rikinkatkuisen kalderan. Zao taisi juuri menettää asemansa Honshun aktiivisimpana tulivuorena, kun Ontakesan ikävästi yllätti. Olen vastikään sairastetun kuumetaudin takia hieman toipilas, mutta jaksoin silti 19 kilometriä 640 metrin korkeuseroilla. Eipä reittiä voinut keskenkään jättää.
Poissaollessa tuli koti-ikävä. Se on varmasti hyvä merkki.
